Jos mietin viittä viimesintä vuotta niin sitä on elämässä ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Ehkä kaikista parasta siinä on se,että huomaan oppineeni niistä aina jotain. Tai ainakin kovasti yritän. :) Se ihminen, joka olin viisi vuotta sitten, on hukkunut vuosien varrella jonnekin ja välillä kaipaisin sitä takaisin. Tietylainen sponttaanius ja iloisuus ovat hävinneet. Kaipaan taitoa nauraa niin että mahaan sattuu. Nykyään istun kotona koirien kanssa ja pyörittelen sormia. Siitä ei tosin voi syyttää kuin omaa itseään. Miksen lähde etsimään Iisalmeen jotain vaihtelua? Syksyllä päätin,etten enään suostu istumaan kaikkia iltoja kotona ja rupesinkin pyörimään Iisalmen alaosaston treeneissä. Ne pari iltaa viikossa eivät vain riitä tyydyttämään mun tekemisen halua. Muistan ysiltä ja lukion ekalta sen kun juoksin joka ilta tallilla ja koira-jutuissa, ja että kuinka nautin siitä kun sain puuhastella koko ajan jotakin. Se oli jotenkin niin terapeuttista.. Siinä kiireessä unohtuivat suurimmatkin huolet. Kannus-ajoista kaipaan sitä yhteisöllisyyttä. Siinä vieressä oli aina joku jolle jutella, jonka kanssa lähteä lenkille tai muuten vaan puuhastella jotakin. Kahvittelut museotie 16sta tai Riikan kanssa jutustelut. Sieltä sain elämääni monta rakasta ystävää, joita ilman en olisi selvinnyt rankoista ajoista. Kiitos siitä teille:)
Nyt lähden viihdyttämään koiria ja itseeni lenkille.